2018

Tammikuun toisen päivän aamuna vuonna 2019 kolasin puoli pihaa jäisestä lumesta lapsen nukkuessa päivän ensimmäisiä päikkäreitä. Ikuisuuden vauvakoomassa levännyt ja levEnnyt äitivartalo valui hikeä ja hengitys alkoi vinkua, kun kymmenen minuutin välein kipitin ulko-ovelle kuulostelemaan, että onko lapsi jo kenties herännyt ja sitten pikaisesti takaisin kolan varteen jatkamaan jäälumipatjan potkintaa. Joku muu olisi saattanut käyttää itkuhälytintä, mutta sehän olisi ollut liian järkevää ja yksinkertaista.

Sauli värjötteli oven edessä keskivartalon kohdalta liian kireissä valjaissaan ja oli selvästi tyytymätön tilanteeseen. Yhdellä tarkastuskuuntelukerralla päästin hänet takaisin sisälle prinsessavuoteelleen lämmittelemään.

Ihanan normaalia.

Mennyt vuosi on ollut sanalla sanoen ihana. Ihan pohjattoman i-ha-na ja selkeästi läpikäyntipostauksen arvoinen. Kuinkahan usein ja pitkien aikojenkin jälkeen tulen palaamaan tätä lukemaan... Terveisiä siis vaikka vuoden 2029 Tealle! Ajattelit 2019 tammikuussa olevasi vanha ja ruttuinen akka, jonka nuoruuden rippeet katosivat jonnekin harsojen ja vaippojen sekaan. Miltäs nyt tuntuu? Älytön ajatus muuten, että Lempi on jo kymmenen! Tuo sama tyyppi joka tätä sängyssä kirjoittaessani huokailee unissaan viereisessä pinniksessä. Voisipa ajan pysäyttää ja kuunnella tuota huokailua aina. Mutta kymmeneen vuoteen sisältyy varmaan aika paljon asioita, joiden vuoksi olisit toivonut ajan pysähtyvän. Toivon kauheasti, että olet jaksanut ja muistanut kirjoittaa, koska muuten kaikki unohtuu. Kuten huomaat, niin sulla oli sen suhteen parantamisen varaa jo ekana vuonna.

Sitten asiaan:



Helmikuun lopussa kotiuduttiin synnäriltä ja ensimmäinen kuukausi on muistoissa vain pieniä välähdyksiä: alaston pieni ihmisrääpäle saman peiton alla öisin, päivisin sama tyyppi nukkuu rinnalla ja katselen ikkunasta talvista maisemaa silitellen samalla varovasti vaaksan pituista selkää. Ulkona on yli 20 astetta pakkasta, mutta sisällä takassa loimuaa tuli ja kaikki muu jossain muualla on yhdentekevää.

Ensimmäiset varovaiset vaunuttelut. Onkohan sillä kuuma? Saako se henkeä? Mikä tän vaunuverhon virka on? Mitä jos se alkaa huutaa kesken lenkin? Sauli on Erittäin Huolissaan lapsen ulkoiluttamisesta, eikä suostu jättämään vaunuja sekunniksikaan.



Ilmojen lämmetessä aloitettiin kantorepputreenit ja repussa oleminen oli Lempille rakkautta ensi askeleelta. Repussa hengailtiin Saulin pevi-koulutustunnit Raumalla, päivälenkit Laihian metsäteillä ja kesäillat, kun kastelin lapsi repussa vastakylvettyä nurmikkoa laulaen Päivänsädettä ja Menninkäistä, kunnes pieni nukahti. Joka ilta. Meni sata kuutiota vettä, mutta muisto on edelleen kaunis, koska vesilasku ei ole vielä tullut. Ja kasvoi se nurmikkokin sitten lopulta joskus elokuussa :D
Suomessa kävivät niin täti kuin serkku neitiä katsomassa, minä jäin koulusta kesälomalle ja samalla viikolla lopetettiin imetys ja siirryttiin kokonaan korvikkeelle.



Kesä oli ennätyskuuma ja se vietettiin pääosin sisätiloissa. Etuterassille levitetyllä huovalla pötköteltiin ja maisteltiin vesimelonia aamupäivisin, kun aurinko ei siihen vielä paistanut ja iltaisin, kun sen säteet olivat jo ystävällisen pehmeät. Loppukesän hitti oli ensin kylpyamme ulkona ja sitten lasten pieni uima-allas, jonka pohjalle kannettiin kymmenisen senttiä vettä. Siellä oli Lempin kiva maata vatsallaan ja sekoilla, kun iltayhdeksältä mittari näytti vielä melkein kolmeakymmentä astetta lämmintä. Elokuun lopussa pidettiin vihdoin myös myöhäiset nimiäiset loppukesästä tokkuraisten herhiläisten pöristessä terassilla.

Syksyllä reissattiin kahdeksi viikoksi Lempin tädin luo Turkkiin ja Lempi rrrrrrakasti täysillä. Kaikki äänet, valot ja säpinä sai neidin illasta toiseen kiljumaan ja huitomaan innosta matkarattaissaan, kun siskoni kanssa lykittiin sitä tuntikausia ympäri Marmariksen katuja ja basaaria. Reissussa neiti oppi konttaamaan myös eteenpäin pakittamisen lisäksi ja tipahti ensimmäisen kerran sängystä, maistoi hieman jäätelöä ja kikerteli iloisesti poskia kutitteleville paikallisille.
Kotimaassa askarreltiin isälle ja paapalle sormiväreillä hienot isänpäiväkortit ja ajeltiin about kaikki kunnan pellot läpi etsien yhtä, joka olisi vielä sängellä. Löydettiin sellainen ja otettiin ihania, mumman kutomalla kettuhuivilla höystettyjä 7kk-kuvia.

Talvea kohden vauhti kiihtyi ja pian Lempi seisoikin jo terävänä ensin tukea vasten ja sitten ihan ilman. Hampaita pulpahti aluksi kaksi alas ja sitten yksi ylös, yläetuhammasta odotetaan tulevaksi ihan näinä päivinä. Päivissä parasta on lehtien heitteleminen pöydältä lattialle, pienimmänkin roskan bongaaminen lattialta ja sen syöminen, Saulin hihnan ja kaulapannan imeskely, lintulaudalla pyörivien lintujen ja oravien kyttääminen ikkunasta, tavaroiden nosteleminen pois mistä tahansa avattavasta paikasta: pyykkikoneesta, pahvilaatikosta, keittiön vetolaatikosta tai hoitolaukusta, sekä se, kun joku puree kyljestä ja se, kun saa kontata karkuun ja isä tai äiti jahtaa.

Vuoteen 2018 ei mahtunut paljoa itkua, vaan lenkkejä metsäteillä, kiljumista, kikatusta ja päristelyä, mullan maistelua, pötköttelyä, kierimistä, konttimista ja seisoskelua, haparoivia ensiaskelia, räkänenän imurointia, veden loiskuttelua ammeessa ja ensilumen ihmetystä pulkassa. Pitkiä aamuja äidin vieressä sängyssä, selän silittelyä ja niskan rapsuttelua kun uni ei ottanut tullakseen ja kamala määrä pussailua ja kutsi-kutsi-kutsittelua.

Olkoon tuleva vuosi meille yhtä hellä <3