Sektiokertomus

Torstaiaamuna 22.2. köröteltiin rapsakassa 20 asteen pakkasessa kohti sairaalaa. Meidät oli kutsuttu saapuvaksi puoli seitsemältä ja ilmoitettu, että päästäisiin ensimmäisinä leikkuriin. Autossa oli sekavat tunnelmat: jännitti, odotutti, ja toisaalta oli vähän pöllämystynyt siitä, että tässä sitä nyt yhdeksän kuukauden odotuksen jälkeen ollaan ihan tosissaan menossa synnyttämään meidän lasta.

Ohjeiden mukaisesti olin edellisiltana kahdeksalta täräyttänyt peräruiskeen ja ottanut pari vatsaa tasapainottavaa nappia, ja puolesta yöstä eteenpäin täyspaastonnut leikkausta varten. Mun etukäteen pumppaamat maidot olivat jäisinä kylmäpussissa ja pillimehut painoivat sairaalakassissa. 

Jukka tiputti mut ensin sairaalan pääovelle ja kävi sitten heittämässä auton parkkiin. Minä seisoskelin aulassa kylmäkassi kädessä ja odottelin, katselin muita sairaalaan saapuvia ihmisiä ja mietin, että mitähän he ovat tulossa tekemään. Näkevätkö he minusta, että minä saan tänään lapsen?

No ihan vähä innoissaan! 

Jukka tuli ja hississä otettiin innostuneina peiliselfieitä. Osastolla meidät otti vastaan hoitaja, joka ohjasi meidät pikkuruiseen yhden hengen huoneeseen jossa oli oma vessa(!!!) ja suihkutila (!!!!!!!). Mitä ihanaa luksusta! Oma sairaalahuone! 

Jukka sai tummansiniset leikkaussalivaatteet jotka päällä se näytti ihan Greyn Anatomiasta tulleelta (pinkki tukkaverkko vähän pilas), minä upean selästä avoimen leikkauskaavun ja muovisen potilasrannekkeen, jotka päällä näytin ihan kamalalta. Lisäksi ennen saliin siirtymistä laitettiin katetri ja kanyyli. Synnytyslääkäri kävi esittäytymässä, jonka jälkeen kätilö ja hoitaja lähtivät lykkäämään sänkyä kohti leikkaussalia. 

Leikkaussalissa oli kamalasti väkeä ja mua rupesi nopeasti tärisyttämään. Jukkakin kaapattiin jonnekin sivuhuoneeseen... Sain happiviikset ja luultavasti jotain tehokasta rauhoittavaa suoneen, ja sitten anestesialääkäri alkoi laittamaan spinaalia. Ekalla yrittämällä säpsähdin kun neula nikamissa liikahti ja vähän hätkähdin, minkä vuoksi puudutuksessa onnistuttiin vasta toisella kerralla. Spinaalin laitto itsessään ei ottanut kipeää mutta tuntui aika epämiellyttävältä, kuin joku mato olisi kaivertanut tietä luun sisällä. Lisäksi valtava maha vaikeutti selän kaartamista optimaaliasentoon. Koko toimitus oli ohi muutamissa sekunneissa ja jalkoihin levisi ihana lämpö. 

Leikkaus aloitettiin kun oltiin varmistuttu siitä, että tunto oli alakropasta kadonnut.  Jukka oli urheasti vieressä ja yritti saada mun ajatuksia muualle puhumalla jostain, mistä nyt jälkikäteen mulla ei oo mitään muistikuvia. Sen sijaan muistan oikein hyvin, miten edellisen leikkauksen jäljiltä jääneiden kiinnikkeiden leikkaaminen kuulosti ihan siltä, kuin joku olisi saksinut paksua paperia :D 

Matkamuisto

Pari minuuttia leikkauksen alkamisesta mahasta selvästi jotain kaiveltiin, koska heiluin sivulta toiselle leikkauspöydällä, ja pian sen jälkeen ilmoitettiin tytön syntyneen ja 08:11 kuultiin Lempin ensirääkäisy. Anestesiahoitaja itki, kätilö näytti Lempiä mulle, ja sitten he Jukan kanssa siirtyivät viereiseen huoneeseen puntaroimaan tyttöä ja duunailemaan kaikkea, mistä mulla ei oo ihan tarkkaa tietoa. Ilmeisesti jotain K-vitamiinia siellä on tykitetty ja sitten pyyhitty enimmät mähmät veks. Sillä välin mulla putsattiin kohtu ja vastaontelo, ja aloiteltiin mahan umpeen ompelua. Juttelin yhden hoitajan kanssa samalla, ja todettiin toisillemme olevamme tässä tilanteessa molemmat ensimmäistä kertaa :D Toi vatsaontelon putsaaminen tuntui villiltä, ihan siltä miltä nyt voi tuntua kun joku sisältäpäin pyyhkii ja hoonaa tossa pallean alla. Mutta ei onneksi tullut huono olo! 

Lempi saatiin putsattua ja sitten sitä oltiinkin jo kovaa kyytiä tuomassa mulle rinnalle. Paitaa ja peittoa päälle ja sitten onnistunut ensimmäinen imetys heti salissa. Samassa asetelmassa meidät rullattiin kolmen vartin kuluttua heräämöön, josta jatkettiin takaisin synnyttäneiden osastolle kun tunto palasi jalkoihin ja kaikki oli muutenkin ok. Ei paljo oo muistikuvia näistä ajoista, mutta joitain tunteja siinä meni. Heräämössä oli Lempin ja Jukan lisäksi kätilö, kätilöopiskelija ja heräämön hoitaja.

Heräämötunnelmia. Muistin, että olis ollut tummat seinät, mut valkoiselta näyttäis.

Osastolle paluun jälkeen aloin ottamaan kolmesti päivässä Voltaren+ParaTabs -komboa. Istuin sängynlaidalle syömään iltapalaa jo samana päivänä, ja perjantaina katetrin poiston jälkeen pääsin nousemaan ylös ja käymään vessassa, sekä myöhemmin illalla myös suihkussa. Toipuminen operaatiosta on mennyt naurettavan hyvin, eikä mulla nyt viikko leikkauksen jälkeen ole oikeastaan lainkaan kipuja. Pahinta olivat pari ekaa päivää, kun sängyssä kääntyminen oli niin tuskaisaa ja sitä kuitenkin piti tehdä kun Lempin kanssa kahdestaan meidän yksiössä maattiin, mutta heti kun vain pääsin jalkeille niin toipuminen lähti pikakelauksella eteenpäin.

Kotiinlähtöaamuna Lempi oli mammaa vähemmän tunnelmissa.

Mä nautin sairaala-ajasta täysillä. Siellä synnyttäneiden osastolla on niin maaginen tunnelma: aika on pysähtynyt ja ulkomaailma kadonnut. On vain minä ja vauva (ja olympialaiset). Ja sängyn viereen tuotu ruoka ja puhtaat lakanat. Ja se kahvikello mitä ne kolisutti kun oli ruokaa :D

Kotiutumislupa saatiin lastenlääkäriltä jo lauantaina, mutta halusin kuitenkin jäädä vielä yhdeksi yöksi nauttimaan tuosta kuplaelämästä, kun sitä tuskin toista kertaa tulen enää kokemaan. Worth every penny! Skipattiin perhehuonetarjous, koska Jukka sai viettää meidän kanssa osastolla aikaa niin paljon kuin halusi. Olisi saanut patjankin lattialle, mutta todettiin, että ehkä parempi mennä yöksi kotiin niin ei Saulikaan tarvi erikseen hoitopaikkaa.

Yön pikkutunneilla yks beibi.

Voin varmaan puhua meidän kaikkien kolmen puolesta kun sanon, että meille jäi sektiosta ja koko sairaala-ajasta aivan älyttömän hyvä fiilis ja kaunis muisto. Vaasan keskussairaalan torstainen sektiojengi ja koko mammaosaston henkilökunta oli kyllä niin puhdasta kultaa, että en tiedä miten heitä pystyisi kiittämään siinä määrin kun kuuluisi. Itselle jäi lämmin ja pörröinen olo, sekä hoitajien kannustuksen ja positiivisuuden ansiosta sellainen tunne, että vaikka hälytysnappia ei kotona sängyn vieressä olekaan, niin kyllä me pärjätään.

Kotia kohti! Kiitos VKS!

Ps. Pidätän oikeudet asiavirheisiin. Muistikuvat ovat heikkoja, mutta tuntuvat siltä että ovat totta :D 

Torstai on uusi perjantai

Eipä mennyt hukkaan eilinen sektioinfo! Keskustelun alku hoitajan kanssa:

Hoitaja: "Noniiin.... Silloin torstaiaamuna sitten voitte saapua tänne osastolle puoli seitsemän aikaan."

Minä: "Ei, kun siis, meillä on perjantaina sektiopäivä."

Hoitaja: "Siis eeeeikö teille ole kukaan ilmoittanut, että perjantain sektiot on kaikki siirretty torstaille??"

Minä: "Öööö....MITÄÄÄÄÄ!!??"

Eli YLLÄTYS! Sektio onkin HUOMENNA, ei perjantaina. Tuntuu ihan siltä, että christmas came early this year:D Ainakin Jukan ilmeen näkemisen muodossa, koska hän näytti vaipuvan johonkin shokkiin kuultuaan hoitajan sanat :D Mun huudon varmaan kuuli koko kerros :D

Viimeisen raskausviikon pullaposkimutsi

Tänään makasin sängyssä puoleen päivään olympialaisia katsellen ja raskausmahaa fiilistellen. En malta odottaa että pääsen tästä särkypallosta eroon ja että pystyn taas toimimaan normaalisti, sitomaan kengännauhat ja kaikkea! Mutta on se silti vain kamala ajatus että huomenna tätä ei enää oo. Ihan kauheeta! Mun turvarengas! Taas saa pakata piukat minimekot takahyllylle odottelemaan parempia aikoja, jotka luultavasti ei koskaan ihan heti palaa :D Ikuisuusdieetit odottavat, ja mikä kamalinta: LIIKUNNAN HARRASTAMINEN LAIHDUTUSTARKOITUKSESSA. *kyyneleet*

Huminanalle odottelee kitisijää

Huomenna on luvassa aikainen herätys, kun synnärillä pitää olla jo kukonlaulun aikaan. Päästään kuulemma ensimmäisenä leikkuriin, mikä on ihanaa, koska sitten ei tarvi notkua tuntikaupalla osastolla tyhjällä mahalla ja sen myötä kiristyvällä mielellä. En tunne vielä mitään jännityksen tai odotuksen fiiliksiä, mutta uskon sairaalaan pääsyn käynnistävän kunnon tärinät. Kanyylit ja katetrit ja spinaalit ja kaikki. Voi kauheeta. Onneksi Jukka on mukana, muuten vois jännittää vähä liikaa ja päätyisin taas vääntämään paniikkiräkäitkua niinku munasolupunktiossa viime keväänä (lääkäri kyllä sillon lohdutteli, että mulle annettu rauhoittavakin itkettää. Tiiä sitte, olikohan se vain mukava?). TYKSissa ei saanut mies tulla punktioon mukaan, mutta onneksi siellä oli ihana nuori hoitajatyttö joka pyyhki mun kyyneleitä operaation aikana <3

Tänään pitäisi vielä töötätä pylleröön 1kpl peräruiskeita sairaalasta saatujen valmistautumisohjeiden mukaisesti. Ai että, ihanaa. Mikäs se tekis paremman keskiviikkoillan kun oikein KUNNON pytynräjäytys. Sitten sairaalakassin kanssa panikoimista ja viimeistä kertaa saunomista, jonka jälkeen kaksin käsin ruoan vetämistä, koska puolen yön jälkeen ravinto on kielletty. Lisäys: kiinnostais logiikka sen takana, että suoli pitää tyhjentää 20:00, mutta sen jälkeen saa vielä mättää ruokaa neljä tuntia. Eikö se kympiltä vedetty pizza oo kuitenkin aamuseiskalta jo luukulla?

Niin ja tietenkin pitää vielä pumpata! Oon vihdoin saanut maitohanat auki (joo oikeesti yli säälittävää, mutta tulee sitä enemmän ku ennen) ja voinkin nyt paljastaa teille salaisuuteni: Sohvaperunat YLE Areenasta. Se herkistää mun hoivapuolen ja saa tavaran liikkeelle. Aamulla toimi kyllä miesten parisprinttikin, mutta en uskalla jinxata iltoja ja vaihtaa Sohviksia pois. Eilen illalla saaliiksi tuli hämmästyttävät 4 milliä, ja tänään aion parantaa!
On muuten vähä inhottavan väristä toi. Mä luulin, että maito on aina valkoista....

Että tämmöstä tällä kertaa: raskaana oleminen jaksaa edelleen yllättää. Toivottavasti yllätykset oli kuitenkin tältä erää tässä, eikä esim. Lempi paljastu huomenna sittenkin pojaksi (niinkuin ekassa ultrassa luvattiin, jonka jälkeen Lempi oli rakenneultraan saakka Lemmy)(tää ois kyllä oikeesti kauheeta! Saako poikalapsen palauttaa??) tai aamulla auto jätä rapsakassa -20 pakkasessa käynnistymättä. Transporter! Luotan sinuun!

Kohti huomista ja sen yli!