Hän on täällä

Terveisiä maailmasta, jossa vuorokaudessa ei ole tunteja ja päivät sulautuvat toisiinsa niin, että niiden vaihtumista tuskin huomaa. En ole ihan varma onko tänään maanantai vai tiistai. Kuulemma tiistai :D (tästä tarkimmat ehkä huomaavat, että tätä tekstiä on kirjoitettu aika monta päivää)

Hän yhden päivän ikäisenä

Ihana menninkäispötkylä Lempi syntyi tasan viikko sitten torstaina ja kotiuduimme sunnuntaina sairaalasta. Sen jälkeen päivät ovat koostuneet nukkuvan tytön tuijottamisesta, Saulin "hieman" liian kovan vauvatärinän sietämisestä, ja perusjuttujen opettelemisesta: pitääkö vauva röyhtäyttää kun se on syötetty jos kukaan (lue=neuvola) ei ole siitä erikseen maininnut? Pitääkö topsypuikko kastaa keitettyyn veteen vai sopiiko hanavesi? Onko Lempi tosiaan maailman kaunein lapsi? Voiko vauvan herättää, vaikka ei periaatteessa tarvis, mutta kun on jo ikävä? Onko tuo ihanuus todellakin mun?

Joihinkin kysymyksiin oon hakenut apua Googlesta: "imetys verta nännistä", "maidonnousu voiko rinta räjähtää", "koira vahtii vauvaa", "vauvan nimi maistraatti", "sektio kohtutulehdus oireet", "maidonnousu kaali", "viikon vanha imetystiheys", "mistä tietää riittääkö maito", "imetys takanoja", "imetys sattuu", ynnä muita yhtä trendikkäitä hakusanoja. Imetys on Käpälämäellä päivän sana ja Imetyksen Tuki Ry:n olemassaolo on lakannut ihmetyttämästä ensiodottajaa... Vaikka toisesta rinnasta tirahti alkuviikosta veret ja oikean imuotteen löytäminen on ollut haastavaa, niin sekin alkaa nyt hiljakseen sujua. Ei ainakaan tarvi enää purra harsoa ensi-imaisulla :D

Sauli on ottanut isovelitehtävän Erittäin Vakavasti

Kaikki on mennyt vähän liian hyvin, ja kun sanon vähän liian hyvin, tarkoitan sitä, että oon saanut öisin nukkua vain parilla herätyksellä, että Jukka on maailman paras poikakaveri ja isä, ja tietty että Lempi on ollut helppo kun mikä. Päivät kuluvat nukkumisen ja syömisen merkeissä, kunnes illalla kymmenen aikaan hän avaa maagiset silmänsä ja suo meille useita kymmeniä minuutteja tuijotteluaikaa. Voisin katsoa niitä silmiä ikuisesti, vaikka vähän häiritsee kun ne välillä pyörivät päässä kuin hedelmäpeli.

Ruttunaama ja Tea 2.0 lähdössä sairaalasta kotia kohti

Vaikka hormonimyrsky on jättänyt tulematta enkä tiristä itkua 24/7, niin on tää kertakaikkisen ihmeellistä aikaa. On hassua miten ihan kaikki muu on menettänyt merkityksensä tai ainakin muuttunut toissijaiseksi nyt, kun tuo olematon ihmisen alku on konkreettisesti tuossa. Ja on ihana löytää itsestään sellaisia puolia joiden olemassaolosta ei ole ollut tietoinen aikaisemmin: että minäkin osaan olla äiti ja että mustakin löytyy kaikki se rakkaus ja huolenpito minkä tuo menninkäispötkylä ansaitsee. Lempin lisäksi torstaina syntyi siis odotusten mukaisesti myös uusi Tea 2.0 :)

Aivotoiminnan lamaantumisesta kertoo se, että oon kirjoittanut tätä postausta todellakin kolme päivää. Sekava tunne, kun pää sanoo että kaikki on ok ja ei sun oo väsy ja kyllä sä oot nukkunu, niin kroppa on ihan kuin junan alle jäänyt ja sitte tää järkevien lauseiden muodostaminen on välistä hankalaa. Naurattaa mun ja Jukan kommunikointi, kun lauseet kyllä aloitetaan hienosti, mutta niiden loppuun saattamisen kanssa on haasteita, ja välillä suusta tulee vain jotain tolkutonta mongerrusta. Kuulin kaverilta eilen, että The Väsymys iskee joskus kolmannen viikon nurkilla. Ehkä sitten tää kierroksilla käyminen tasaantuu ja pystyn taas nukkua esim. päikkäreitä, jotka tällä hetkellä ovat sula mahdottomuus: silmät on kuin lautaset vaikka kuinka yrittäisi rentoutua. Hormonit, I salute you!

Viikon kuluttua hän on täällä

Mun ja Lempin diili näyttää pitävän sen suhteen, että hän ei ala syntymään ennenkuin saan tämänpäiväisen puurakenteiden tentin tehtyä. Tuossa äsken tenttimateriaalia epätoivoisesti selatessani tajusin, että sektioaika on tasan viikon päästä. Ensi viikolla tähän aikaan meitä on siis kahden sijasta kolme kolmen sijasta neljä!

Ajatus on yhtä aikaa sekä jännittävä, että kauhistuttava. Sitä vois luulla että kun tässä ei oo neljään kuukauteen tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin kypsytellyt tulevaa mukulaa, niin olis siinä samalla ollut aikaa saada oma pää jollain tasolla mukaan prosessiin. Mutta ei. Sieltä se silti tulee, lapsi. Yhtä epäuskottavaa kuin 9 kuukautta sitten testitikkuun ilmestynyt plussa.

Eilen aamulla erehdyin pyörittämään isompaa kelaa omista fiiliksistä. Mammaryhmässä kanssaodottajat pursuavat kärsimättömyyttä: mukulan syntymää odotetaan malttamattomina ja synnytyksen käynnistymiseksi on otettu kaikki keinot käyttöön. Kaikki ovat niin ihanan innoissaan jo syntyneistä vauvoista ja pursuavat rakkautta ja ihanaa äitiyttä. Oon niiiiiiin kateellinen.

Itselläni tuntemukset on välillä tosi ristiriitaisia. Vaikka onkin ihana ajatus että Lempi on pian ihan konkreettisesti tässä, niin silti ensi viikon perjantain sektiomerkintä kalenterissa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Ei sillei haittais, vaikka tyyppi olisi tulematta vielä vaikka pari kuukautta. 

Toisten vauvakuplaeloa kadehtiessani tunnen samalla pelkoa siitä, että mitä jos kehitän päässäni jonkun vastareaktion Lempin synnyttyä. Jos se osastolla oleminen ja vauvan hoitaminen onkin ihan kamalaa ja tuntuu lähinnä siltä, että se pitäis olla jonkun toisen hommaa ja että mitä helvettiä mä siellä edes teen? Jos tulee semmoinen paniikki, että ei saakeli, tossa se nyt roikkuu ja mun on pakko olla tässä? Kenen idea tää oli? Haluan RAHAT JA ITSENI TAKAISIN! 

Mun suurin toive on, että pystyn pääsemään yli kaikista tunnelukoista ja hyppäämään koko touhuun niin täysillä, että oon just se vähän liian ällöttävä pastellinpinkki vauvannuuhkija, joka voi istua puoli päivää sohvalla ja vain tuijottaa sitä olemattoman kokoista ihmettä siinä vieressä samalla, kun hiljaiset kyyneleet valuu katkeamattomana vanana pitkin poskia ja rinnuksia ihan vain siksi, kun kaikki on niin hyvin ja oon niin oksettavan onnellinen. Ja vähä siksi, kun maailma on niin vaarallinen paikka. Ja siksi, että 15 vuoden päästä se pieni ihme jo vihaa mua yli kaiken enkä halua saa enää nuuhkia sitä ikinä. Yhyy!

Vaikka oma koppa on pikkasen sekaisin näin viime metreillä, niin odotan silti yli kaiken sitä, että Jukka pääsee vihdoinkin kokemaan tän pikkutyypin ihan oikeasti. Voi että siitä tuleekin niin kivaa! Hän sekoaa onnesta ja se on parasta! Ja heti toiseksi eniten odotan kotiutumispäivää ja sitä, että saadaan esitellä pikkusisko SAULILLE!! Voi voi voi voi miten innoissaan hän tuleekaan olemaan uudesta parhaasta kaveristaan! En kestä! :D Ihan mutkalla pyörii siinä kaukalon ympärillä eikä tiedä kuinka olis :D Eikä toivottavasti yritä esim. syödä Lempin naamaa tms.

Kaikki menee varmasti lopulta tosi hyvin. Olis vain ihanaa jos kaikki menis hyvin heti alusta, eikä tarvis omia fiiliksiä morkkistella jälkikäteen ja vaipua johonkin paska mutsi -maailmaan. Pitää järjestellä ajatuksia vielä kun ehtii, ja yrittää olla suorittamatta näinä viimeisinä VAPAUDEN PÄIVINÄ kun ei vielä tarvi murehtia mistään muusta kuin siitä, että onko jääkaapissa piimää ja voiko nänni revetä irti jos sitä pumppaa liian voimakkaasti. Nyt kamat kasaan ja nokka kohti koulua, ja viimeistä tenttiä ennen äitiyttä! IIK!