Viikon kuluttua hän on täällä

Mun ja Lempin diili näyttää pitävän sen suhteen, että hän ei ala syntymään ennenkuin saan tämänpäiväisen puurakenteiden tentin tehtyä. Tuossa äsken tenttimateriaalia epätoivoisesti selatessani tajusin, että sektioaika on tasan viikon päästä. Ensi viikolla tähän aikaan meitä on siis kahden sijasta kolme kolmen sijasta neljä!

Ajatus on yhtä aikaa sekä jännittävä, että kauhistuttava. Sitä vois luulla että kun tässä ei oo neljään kuukauteen tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin kypsytellyt tulevaa mukulaa, niin olis siinä samalla ollut aikaa saada oma pää jollain tasolla mukaan prosessiin. Mutta ei. Sieltä se silti tulee, lapsi. Yhtä epäuskottavaa kuin 9 kuukautta sitten testitikkuun ilmestynyt plussa.

Eilen aamulla erehdyin pyörittämään isompaa kelaa omista fiiliksistä. Mammaryhmässä kanssaodottajat pursuavat kärsimättömyyttä: mukulan syntymää odotetaan malttamattomina ja synnytyksen käynnistymiseksi on otettu kaikki keinot käyttöön. Kaikki ovat niin ihanan innoissaan jo syntyneistä vauvoista ja pursuavat rakkautta ja ihanaa äitiyttä. Oon niiiiiiin kateellinen.

Itselläni tuntemukset on välillä tosi ristiriitaisia. Vaikka onkin ihana ajatus että Lempi on pian ihan konkreettisesti tässä, niin silti ensi viikon perjantain sektiomerkintä kalenterissa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Ei sillei haittais, vaikka tyyppi olisi tulematta vielä vaikka pari kuukautta. 

Toisten vauvakuplaeloa kadehtiessani tunnen samalla pelkoa siitä, että mitä jos kehitän päässäni jonkun vastareaktion Lempin synnyttyä. Jos se osastolla oleminen ja vauvan hoitaminen onkin ihan kamalaa ja tuntuu lähinnä siltä, että se pitäis olla jonkun toisen hommaa ja että mitä helvettiä mä siellä edes teen? Jos tulee semmoinen paniikki, että ei saakeli, tossa se nyt roikkuu ja mun on pakko olla tässä? Kenen idea tää oli? Haluan RAHAT JA ITSENI TAKAISIN! 

Mun suurin toive on, että pystyn pääsemään yli kaikista tunnelukoista ja hyppäämään koko touhuun niin täysillä, että oon just se vähän liian ällöttävä pastellinpinkki vauvannuuhkija, joka voi istua puoli päivää sohvalla ja vain tuijottaa sitä olemattoman kokoista ihmettä siinä vieressä samalla, kun hiljaiset kyyneleet valuu katkeamattomana vanana pitkin poskia ja rinnuksia ihan vain siksi, kun kaikki on niin hyvin ja oon niin oksettavan onnellinen. Ja vähä siksi, kun maailma on niin vaarallinen paikka. Ja siksi, että 15 vuoden päästä se pieni ihme jo vihaa mua yli kaiken enkä halua saa enää nuuhkia sitä ikinä. Yhyy!

Vaikka oma koppa on pikkasen sekaisin näin viime metreillä, niin odotan silti yli kaiken sitä, että Jukka pääsee vihdoinkin kokemaan tän pikkutyypin ihan oikeasti. Voi että siitä tuleekin niin kivaa! Hän sekoaa onnesta ja se on parasta! Ja heti toiseksi eniten odotan kotiutumispäivää ja sitä, että saadaan esitellä pikkusisko SAULILLE!! Voi voi voi voi miten innoissaan hän tuleekaan olemaan uudesta parhaasta kaveristaan! En kestä! :D Ihan mutkalla pyörii siinä kaukalon ympärillä eikä tiedä kuinka olis :D Eikä toivottavasti yritä esim. syödä Lempin naamaa tms.

Kaikki menee varmasti lopulta tosi hyvin. Olis vain ihanaa jos kaikki menis hyvin heti alusta, eikä tarvis omia fiiliksiä morkkistella jälkikäteen ja vaipua johonkin paska mutsi -maailmaan. Pitää järjestellä ajatuksia vielä kun ehtii, ja yrittää olla suorittamatta näinä viimeisinä VAPAUDEN PÄIVINÄ kun ei vielä tarvi murehtia mistään muusta kuin siitä, että onko jääkaapissa piimää ja voiko nänni revetä irti jos sitä pumppaa liian voimakkaasti. Nyt kamat kasaan ja nokka kohti koulua, ja viimeistä tenttiä ennen äitiyttä! IIK!